�ݺ�ߣ

Editor's Notes

• #6: Ratkaisemattomien sosiaalisten, ilkeiden ja dynaamisten ongelmien, kuten päihde- ja mielenterveysongelmien hallinta edellyttää ennen kaikkea tiedon verkottumista (Mason & Mitroff, 1981). Verkottumisella tarkoitetaan yleensä sellaisten teknologiaan perustuvien ratkaisujen käyttöönottoa, joiden avulla ihmiset välittävät tietoa, palveluita ja pääomia (Sääskilahti, 2011:3). Verkostoituminen on jotakin enemmän. Se on maaperän luomista mahdolliselle yhteistyölle (Engeström, 2006: 18-19) sekä taloudellisten, tutkimuksellisten ja sosiaalisten yhteistyösuhteiden etsimistä, löytämistä ja kehittämistä (Sääskilahti, 2011,3). Vaikka verkostot itsessään ovat mahdollisuus, niiden aktivointiin ja ylläpitoon tulee kiinnittää erityistä huomiota. Tällöin koordinaatio nousee tehtävien keskiöön, mutta ei yksin riitä puhaltamaan verkostoa lentoon. Muilta jäseniltään toimiva verkosto ja verkostoissa toiminen edellyttää sitoutumista, taitoa tehdä yhteistyötä ja kehittyä työn tekijänä – ikään kuin luopua tiedon absoluuttisesta totuudesta, ja herkistyä kuulemaan vaihtoehtoisia näkökulmia sekä toisaalta tarjoamaan omaansa muiden pureskeltavaksi. Uuden ja yhteisen rakentaminen vaatii vastavuoroisuutta. Kun verkoston jäsenet sitoutuvat yhteistyöhön ja kokevat toiminnan merkitykselliseksi, lähestyy se toiminnallisesti ns. aidon yhteisön ideaalia. Aidossa yhteisössä vuorovaikutus perustuu dialogiin, solidaarisuuteen, avoimuuteen, uudistumiseen, samanaikaiseen integraatioon ja pysyvyyteen. (Kurki 2000, 130-133.) Se mahdollistaa jäsenilleen toimintaan sitoutumisen ja siihen vaikuttamisen itselle mielekkäällä tavalla sekä omien vahvuuksien puitteissa (Nivala 2008, 286-295). Aidon yhteisön tunnusmerkkejä ovat ihmisten välinen vuorovaikutus ja yhteistoiminta, positiivinen yhteenkuuluvuuden tunne sekä tilan antaminen yhteisön jäsenten persoonallisille piirteille, tarpeille ja toiminnalle (Leimio-Reijonen 2010, 118-120). Sotaraudan (mt.) mukaan aluekehittämisen keskiössä toimii aluekehittäjä, jonka tehtävänä on pyrkiä käynnistämään kohdennettuja verkostoja ja toimia osana niitä. Kohdennetut verkostot perustuvat melko vahvoihin sidoksiin ja niillä on rajatut tavoitteet ja toimintamallit. Aluekehittäjät toimivat myös strategisissa kehittäjäverkostoissa, jotka etsivät ”alueen ongelmia, haasteita, mahdollisuuksia, yhteistyökokoonpanoja ja kehittämisen suuntia”. Strategiset verkostot toimivat niin ikään kohdennettujen verkostojen kasvualustoina. Kolmannen kehän muodostavat potentiaaliset verkostot, sellaiset yhteistyösuhteet, jotka eivät vielä ole realisoituneet. Seutukoordinaattorilla on mahdollisuus panostaa verkostojen ja kehittämistyön generatiiviseen johtajuuteen sosiokulttuurisen innostamisen keinoin (Vrt. Kurki 2013, toisaalla tässä julkaisussa ��sekä mm. Kurki, 2000). Hänellä on myös tilaa sekä paikallisen, alueellisen että valtakunnallisen yhteistyön rakentamiseen. Keskeisiä tehtäviä ovat olleet alueen ja ihmisten monipuolinen fasilitointi, resurssien hallinta, resurssien ja osaamisen (kompetenssien) liikkeelle saaminen, uusien voimavarojen etsiminen ja luominen ja heille paikan tarjoaminen ns. oikeissa pöydissä (paikoissa, jossa asiantuntijuudella on mahdollista vaikuttaa asioihin), ajankohtaisen (tutkitun ja kokemusperäisen) tiedon ja osaamisen välittäminen alueellisten toimijoiden käyttöön, alueelliseen kehitykseen vaikuttaminen, kysyminen ja kyseenalaistaminen sekä paikallisten innovaatioiden tuottaminen. Merkityksellistä koordinaatio on ollut myös verkostojen sisäisen ja välisen yhteistyön näkökulmasta, joissa koordinaattori on edistänyt ja organisoinut yhteistyötä synnyttämällä ns. ”sosiaalista liimaa” (Vrt. Sotarauta, Kosonen & Viljamaa 2007, 63-83). Edellä mainittujen lisäksi seutukoordinaattorin tehtäviin kuuluu sisäkehällä toimivien muiden aluekehittäjien eli aluekoordinaattoreiden kanssa tehtävä yhteistyö, ohjaaminen, tukeminen ja kannustaminen. Sisäkehälle muodostunut seutukoordinaatioryhmä puolestaan innostaa, luo ja ylläpitää yhteistyön edellytyksiä sekä käynnistää ja organisoi yhteisiä strategia- ja visioprosesseja. Seutukoordinaatioryhmään kuuluu aluekoordinaattoreiden lisäksi sekä päihde- ja mielenterveysjärjestöjen että perusterveydenhuollon yksikön edustajat, yhteensä 10–12 henkilöä. He katsovat työhön yhteistoiminta-alueen, Päijät-Hämeen, näkökulmasta kuunnellen samaan aikaan myös yksittäisten kuntien toiveita ja tarpeita. Aluekoordinaattorit toimivat oman työnsä (5-20 % työajasta) ohella, seudullisen yhteistyön muassa, oman alueensa strategisen kehittäjäverkoston eli alueverkoston vastuuhenkilöinä. Alueverkostot istuttavat muutosten siemeniä ympäristöönsä sekä nostavat esiin sellaisia paikallisia tarpeita, jotka tarvitsevat yhteistyökumppaneiden tukea. Potentiaalisen verkoston (Sotarauta, Kosonen & Viljamaa, 2007, 28-29) muodostavat kaikki muut alueelliset toimijat, jotka voivat jo nyt tai tulevaisuudessa osallistua asioiden kehittämiseen ja toteuttamiseen. Kumppanuuden syntymisen näkökulmasta tärkeänä motivaatiotekijänä näyttäisi toimivan mahdollisuus osallistua ja olla mukana tekemässä työtä juuri kulloinkin käytettävissä olevien resurssien (aika, raha, työntekijäpanos, kiinnostus, halu, keinot…) turvin. Osallistumishalukkuuden tulee siis nousta jokaisesta itsestään, oivallusten, ymmärryksen tai tarpeen kautta. Tuottava yhteistyö ei synny pakottamalla.
• #7: Sosiaali- ja terveysministeriön asettaman asiantuntijaryhmän laatima Kansallinen mielenterveys- ja päihdesuunnitelma (STM 2012, 15-17) nostaa esiin mm. sen, miten tärkeää olisi integroida palvelut toiminnalliseksi kokonaisuudeksi, siten, että apua tarjottaisiin palvelujen käyttäjän näkökulmasta järjestelmän sijaan. Se myös korostaa laajan väestöpohjan mukaisen alueen yhteistä koordinaatiota sekä eri ikäryhmien tarpeiden huomioon ottamista palveluja järjestettäessä. Ehkäisevän ja edistävän työn näkökulmasta Mieli 2009-suunnitelma (mt.) painottaa keinoina erityisesti alkoholiverotuksen nostamista, hyvinvointia tukevien yhteisöjen vahvistamista, kansalaisten osallistumismahdollisuutta ja ongelmien ylisukupolvisuuden ehkäisyä.
• #8: Neljä tuulta Nimi kuvaa osuvasti sitä työn kokonaisuutta päihteiden, mielenterveysongelmien, pelaamisen ja väkivallan maailmassa, mikä ei kuulu varsinaisesti kenellekään ja toisaalta kuuluu samanaikaisesti kaikille. Sen ymmärtäminen, että työ kuuluu eräällä tapaa meille kaikille, on erityisen tärkeää silloin, kun tilannetta katsotaan palvelujen käyttäjän, perheen, kannalta. Vaikka palvelurakenteet ovat järjestyneet sektoreittain, tulee palvelujen tarjota apua ensisijaisesti perheen, ei ongelman näkökulmasta. Tämä muodostaa perustan ja tarpeen julkisen ja kolmannen sektorin verkostoyhteistyön vahvistamiselle ja sen tekemän työn laadun kehittämiselle.
• #10: Mitä työ on tekoina?
• #11: Riippumatta missä ehkäisevää työtä tehdään ja millaisessa roolissa, se tulee aina nähdä palvelutehtävänä. Ehkäisevän työn tavoitteena on aina kuntalaisten terveyden, turvallisuuden ja hyvinvoinnin edistäminen. Aina.
• #13: ��”Kun puhutaan verkostoista ja ihmisten välisestä yhteistyöstä, puhutaan aina myös vuorovaikutuksesta ja sen tuottaman hyödyn jalostamisesta yhteiseksi hyväksi. Ihmisten välinen vuorovaikutus on taitolaji, minkä jokainen voi oppia, mutta mitä toisten täytyy harjoitella niitä toisia enemmän. Pohjimmiltaan kysymys on joukosta itsestäänselvyyksiä: taidoista kuunnella, arvostaa, ymmärtää tai kysyä, jos ei ymmärrä, kunnioittaa, pyrkiä synteesiin - parhaaseen mahdolliseen ja oivaltaa, että osaajia on muuallakin kuin vastapäätä tuijottavassa peilissä. Viisaat puhuvat aidosta vuoropuhelusta, sellaisesta, jossa ihmiset kokoontuvat yhteisen asian äärelle keskustelemaan edustaen erilaisia näkökulmia. Jokainen heistä on yhtä oikeassa tai väärässä, jokaisen mielipide tai näkökulma on tarpeellinen, eikä huonoja vastauksia tai kysymyksiä ole edes olemassa.” (SL-R 10.11.2010.) Arjen työssä verkostoituminen merkitsee kaikkien niiden kokoamista yhteisen pöydän äärelle, jotka jollakin tavoin kokevat mielenkiintoa, halua tai tarvetta tehdä jotakin tai toimia esimerkiksi nuorten päihteiden käytön ehkäisemiseksi. Konkreettinen yhteistyö syntyy asiantuntijuuden jakamisesta, todellisuuden olosuhteiden määrittelystä useamman osaajan kesken, keskusteluista, ymmärryksen, ajatusten ja kokemusten vaihtamisesta sekä yhteisen tulkinnan muodostamisesta. Ehkäisevä päihdetyö kuuluu kaikille ja näkökulmia sen tekemiseen on nyky-yhteiskunnassa syytä etsiä perinteistä laajemmista ulottuvuuksista. ”Jaetun asiantuntijuuden tila on mielestäni ihanteellinen, mutta silti saavutettavissa. Toki se vaatii vastaantulemisia, omasta viisaudesta tinkimistä tai ainakin sen asettamista kyseenalaiseksi sekä hyvää tahtoa avata tajuntansa sille toiselle, jonka puhe vaikuttaa aluksi vähintäänkin... mielenkiintoiselta. Vaikka en mestari olekaan, tiedän, että kokeileminen kannattaa ja yhteistyöllä, rajoja rikkomalla, näkökulmia vaihtamalla ja rohkeudella tehdä jotakin toisin löydetään usein jotakin uutta, edellistä parempaa.” (Mt.) Ihanteelliset verkostot toimivat sektoreiden ja monialaisten osaajien kohtaamispaikkana, jossa mielipiteiden ja ajatusten vaihtaminen on sallittua, jopa toivottavaa, ja jossa paras tulos syntyy kokemusten jakamisesta ja jalostamisesta. Parhaimmillaan verkostot toimivat oma-aloitteisesti, tulevaisuuteen orientoituen ja muihin verkostoihin tukeutuen. Niiden kommunikaatio on toisia arvostavaa ja kunnioittavaa, ja kilpailua työ laadusta käydään hymyssä suin toisten onnistumisista iloiten ja heitä yhä parempaan kannustaen. Kun puhun jakamisesta, puhun samanaikaisesti myös nuorten ottamisesta mukaan keskusteluun. Nuorilla on yhtäläinen oikeus olla mukana suunnittelemassa, toteuttamassa ja arvioimassa itseensä kohdistuvaa ehkäisevää päihdetyötä. (Leimio-Reijonen 2010; Viitanen 2010b, 51-52.)
• #14: Selvitystyön perustana voidaan hyödyntää ja käyttää myös Koskinen-Ollonqvistin, Aalto-Kallion, Mikkosen, Nykyrin ja Parviaisen (2007, 72–74) ymmärrystä terveyden taustatekijöistä elinolojen määrittäjänä. Elinoloilla tarkoitetaan sitä ihmisten arkista ympäristöä, jossa he elävät, tekevät työtä ja viettävät vapaa-aikaansa. Elinoloihin vaikuttavat monet eri tekijät, kuten sosiaaliset ja taloudelliset olot sekä fyysinen ympäristö. Elinolot vaikuttavat terveyteemme ja sitä kautta myös hyvinvointiimme. Päihteiden käyttö on yksi hyvinvoinnin mittari. (Kurki 2000; Koskinen-Ollonqvist et al 2007.)
• #17: Kyse on AINA / USEIN koko perheen ongelmasta  palvelut kohdennettava koko perheelle  yhteistyön välttämättömyys